Koska oltiin keskiviikkona sen verran ajoissa perillä, niin
ehdittiin kiertää majoittumisen jälkeen järvi. Siihen kului reilu 3 tuntia
muutamalla uintitauolla. Ilma oli sopivan lämmin ja maisemat täälläkin hienot.
Torstaina lähdettiin heti aamusta Vogelbahnilla ylös
vuorille Vogelin hiihtokeskuksen maisemiin. 7 tuntia tuli reippailtua ja täytyy
kyllä sanoa, että oli elämäni rankin lenkki! Lähes koko ajan mentiin mäkiä ylös
ja alas ja tuntui kyllä jaloissa ja ihan viimeisissä mäissä ennen kuin päästiin
takaisin gondooliasemalle, niin meinasi tulla ihan totaalinen hyytyminen.
Nelijalkaiset eivät sen sijaan hyytyneet. Varsinkin Ässään iski ihan kamala
vuorihulluus ja se juoksi ihan päättömästi lähes koko lenkin. Ylhäällä oli myös
jonkin verran lunta ja se villiinnytti koiria vielä entisestään. Paikoitellen
oli hieman haastavaakin pysyä oikealla reitillä, kun polku oli peittynyt lumen
alle ja kerran taidettiin harhautua väärällekin reitille. Reittimme kulki ensin
gondooliasemalta Sija-huipulle ja sieltä kohti Vogelin huippua.
Ihan Vogelille asti ei päästy, kun reitti alkoi näyttää
vähän liian haastavalta koirien kanssa. Yhdessä kohtaa jouduttiin tulemaan
koirien kanssa alas lähes pystysuoraa kalliota. Alussa oli todella jyrkät
raput, jotka vaihtuivat lopussa pelkkiin kallioon hakattuihin metallisiin
jalan- ja kädensijoihin. Valoa vähän jänskätti, mutta Ässän mielestä siinä
kohdassa ei ollut mitään hankalaa. Varmaan ihmetteli, että miten me tehtiin
niin iso numero kohdasta, josta olisi voinut van loikkia alas… Kiltisti sekin
kuitenkin laskeutui hallitusti. Mä menin edelle ja aina metri kerrallaan autoin
Ässää alas.
Sää oli suosiollinen ja maisemat huikeat. Ihan täysin ongelmitta
ei kuitenkaan lenkistä selvitty. Valolla aukesi tassut, kun osa matkasta oli
varsin terävää kiveä (onneksi repusta löytyi varoilta tossuja ja tossujen
kanssa Valo jatkoi tyytyväisenä matkaa), Timolla paloi nenä vesikelloille ja
mun polvet meinasivat sanoa loppumatkasta yhteistyösopimuksensa irti. Ässä
selvisi vaurioitta.
Seuraava päivä ei sitten valjennutkaan niin aurinkoisena.
Aamulla satoi ihan kaatamalla vettä ja pilvet olivat niin alhaalla, ettei
eteensä nähnyt. Aamun aikana vesisade vaihtui sitten lumi/räntäsateeksi ja
lämpöasteet putosivat lähelle nollaa. Ei ihan se toivottu kesälomailmasto…
Kurjaan säähän vedoten oli helppo pitää ulkoilun suhteen rauhallisempi päivä,
joka tuli kyllä todella tarpeeseen mun polville ja Valon tassuille ja Ässäkin oli
vielä vähän väsynyt edellisen päivän vauhkoilusta. Ja kun aurinko oli jossain todella paksun
pilvikerroksen takana, niin Timon nenäkään ei päässyt palamaan lisää.
Aamiaisen jälkeen lähdettiin ensin tutustumaan Blediin.
Kierreltiin vähän kaupunkia ja löydettiin jopa pieni eläinkauppa, jossa myytiin
todella laadukkaita tarvikkeita ja ruokia (mm. taste of wild ja ruffwear!). Kun
ilmasto ei näyttänyt yhtään paranevan, niin päätettiin lähteä tutustumaan
tunnin matkan päässä olleeseen Postojnan tippukiviluolaan. Lämpöasteita ei
ollut kuin muutama, niin ei tarvinnut edes pelätä, että koirille tulisi kuuma
autossa. Luolakierros alkoi junamatkalla alas luolastoon, jossa käveltiin tovi
ja lopuksi tultiin junalla taas takaisin maan pinnalle. Oli kyllä vaikuttava
paikka ja opas kertoi mielenkiintoisia juttuja luolaston löytymisestä,
historiasta ja tippukivistä. Illalla kun tultiin takaisin majapaikkaan, niin
paikoitellen oli jopa vähän lunta maassa. Koirille tuli lähes täydellinen
lepopäivä.
Lauantaiaamuna matka jatkui taas. Sade jatkui edelleen,
mutta lämpöasteita oli muutama edellisaamua enempi. Kauniista maisemista
nauttiminen jäi vähän puutteelliseksi, kun pilvet olivat niin alhaalla, ettei
vuoria näkynyt lainkaan.
Sloveniakin oli varsin miellyttävä maa, tiet olivat
hyväkuntoisia ja englantia puhuttiin varsin hyvin. Ero oli huikea, kun
ylitettiin Saksan raja ja englannin puhuminen loppui kuin seinään.
Sloveniaankin voisi hyvin mennä uudelleen!
Kuulostaa hienolta maalta..pitääpä laittaa korvantaakse..Ajelkaa varoen.t Tarja
VastaaPoista